Uusi vuosi, uusi osoite!

Vaihdoin osoitetta! Uusi osoite on http://aaltopahvia.wordpress.com/. Pääset sinne myös klikkaamalla tästä.

Linkittäminen uuteen osoitteeseen enemmän kuin sallittua.

Hei hei ja kiitos kaikille!

Pitkästä aikaa

Arvatkaa, mikä on varsin jännittävää? Katsoa elokuva uudestaan vuosien jälkeen, etenkin, jos alunperin piti elokuvasta.

Katsoin uudelleen Pillow Bookin (Wenders) ja Pahan kosketuksen (Welles).

Toinen niistä oli kestänyt aikaa siinä mielessä, että elokuvalla oli jälleen uutta annettavaa, toinen taas oli jäänyt kauniiksi kuviksi jyrkistä varjoista. Profiiliini kurkanneet lukijat varmasti arvaavat, kumpi elokuva pystyi yhä kiehtomaan mieltäni. Kyllä vain, Pillow Book sai minut jälleen kouriinsa Greenawayn uskomattoman teatraalisien lavastuksien, kuva-asetelminen ja tietysti itse tarinan vuoksi. Juonivetoista kikkailua ei pysty uudelleen lämmittämään aivan samalla tavalla.



Toinen juttu, mikä on melko jännittävää, on kirjoittaa runoja pitkästä aikaa. Romaanimuoto on niin laaja ja soljuva, että pieneen fasettiin sanottavan tiivistäminen tuntuu oudolta. Aivan kuin siitä puuttuisi jotain. Seuraavissa Kulttuurivihkoissa pitäisi nyt siis olla näyte siitäkin hulluudesta.

Kirje kuvataiteilijalle, kirje isosiskolle

Mutta kun katsoin sun töitä, sielu sai levätä.

Se on hassua, mutta kun katson jotain sun työtä, mä en ajattele *sua* ja sitä, miltä *susta* tuntuu. Nyt kun niitä oli vielä enemmän ja ne sai taustakseen valkoisen seinän ja kunnon valaistuksen, ne oli vaan ylimaallisempia kuin aiemmin Lahden Taidepanimolla. Ja ne kaksi uutta olivat taas askel uuteen suuntaan, hiukan tarinallisempia, värikkäämpiä, uskaltavampia värillisestikin. Työ itsessään, välähtävä valo kuin olisi juuri katsonut ilta-aurinkoon ja sitten "tytön" kasvoihin (Äkkiä on ilta), tai se muljottava silmä niiden kukkien ja juurten näköisten hiusten alta (Maatumisen toive), ne itsessään saa mut täyttymään jostain menetyksen ja valtavan muutoksen tunteesta. Se on täysin katselukokemuksen tuottamaa, että mua rupeaa itkettämään, mutta tunnen myös sen tunteen ylevöittyneen siitä upean kauniista toteutuksesta. Ne on ylimaallisia jotenkin. Ja silti niin, siinä valon piirtämisen realismissaan juuri, niin tosia. Ettei niitä voi olla ottamatta todesta.

Joskus tuntuu (vaikka Tihentymän kanssa) että se sun käsien kosketus näkyy siinä paperilla, siinä on *kosketuksen jälki* ei vain piirrosta. Tihentymä sai aivan uuden elämän, kun sitä katsoi siellä. Vietettiin sen edessä varmaan vartti. Se, miten se hämärä oli pehmeä, miten ne kädet nousi fokalisaatiopisteeksi ikään kuin silmä olisi tarkentunut niihin, eikä takana olevaan, ja se miten se fokalisointi oli samalla tunteellinen ja temaattinen veto, eikä vain esteettinen. Siinä on jokin opitun&käytetyn taidon ja herkän aistin yhteys - miten voi jotakin esittää sanomatta sitä rikki. Niiden käsien herkkyys sillä paitakankaalla, miten ne sitä tuo lähelle, miten ne piirtyy esiin hämärästä, miten se koko hahmo on siinä, miten se vasen olka katoaa olemattomaan valoon. Se on ainoa noista töistä, joka representoi kosketusta. Ehkä siinä on jotain, mikä saa näkyä sun töissä enemmän. Muissa näkyy kosketus vain välillisesti, menneenä, toisen kosketuksena, ja sun kädenjälkenä. Siinä on kosketuksen akti. Se on merkittävää.

Hävytön nainen!

Kuinka usein elokuvan päähenkilö on vanhus? Eipä kovin usein. René Allion Vanhan hävyttömän naisen nähtyään alkaa melkein ihmetellä miksi. Sylvie (kyllä, vain etunimi, niin kuin kunnon diivoilla) esittää kipinöivästi vanhaa rouva Bertheä, joka elokuvan alussa menettää miehensä. Siitä alkaa sopimattomuus - madame Berthe ei aiokaan alistua vanhanaikaiseen ja kahlittuun lesken rooliin, vaan alkaa elää niin kuin haluaa. (Viimeinkin, voisin lisätä.) Berthen käytöksen sopimattomuudesta voi näin vuosikymmeniä jälkikäteen luonnollisesti olla monta mieltä, kun hän tutustuu prostituoiduksi epäiltyyn naiseen ja alkaa viettää aikaansa tämän kanssa mm. elokuvissa ja juomingeissa käymällä. Paha, paha nainen myös syö joka päivä ravintolassa, kuten hänen olemattoman "eläkkeensä" maksavat lapset muistavat tuohtuneina huomauttaa.

"Nainen, joka on elämänsä syönyt toisten tähteitä, syö nyt joka päivä ravintolassa!"

Meidän katsojaotoksessamme (kolme nuorta naista) vaikutti vaikealta ymmärtää, että yllä olevaa lausetta käytettiin siis sen perustelemiseen, miksi madamen *ei missään nimessä* olisi sopinut syödä ravintolassa. Olihan elokuvan alussa tosin näytetty, missä asenneympäristössä (vuonna 1965 kuvatun elokuvan) madame eleli: miehensä kuolinpäivänä hän keitti ruokaa, tarjoili pöytään ja seisoi itse sivummalla odottamassa, että *pojat ovat syöneet*. Ou jea!

Elokuva oli siis täysi hitti, kun rouva Berthestä kasvoi madame Berthe, joka reteästi myi kaiken haarukoista huonekaluihin (ja miehensä vaatteisiin - voi, mikä pyhäinhäväistys!) ja osti itselleen auton ajellakseen retkille merenrantaan.

Jos pitäisi valita tämän ja kohutunkirotun Pane mua! -elokuvan välillä, pitäisin Allion elokuvaa radikaalimpana.

Vaikuttavinta elokuvassa olivat mustavalko-kuvaan vangitut Sylvien kasvot, joissa onnesta ja vapaudesta nauttivat silmät loistivat. Missä sellainen sielukkuus on 2000-luvun elokuvista? (Tämä on haaste! Kertokaa esimerkkejä!) Miksen kuvitellut, että 60-vuotiaan lesken "seikkailut" voisivat olla kirvoittavia?

***

Ikävähköä ja katselukokemukselle tuottamuksellista haittaa tehnyttä oli se, että tekstitykset katosivat elokuvasta aika ajoin kokonaan. Näin ranskaa taitamattomana ymmärsin lähinnä sen, että puhuttiin *ajamisesta* tai *ostamisesta*, (romaaniset kielet, they are all alike...) mikä jollain tavalla sumensi käsitystäni lopun juonikuviosta.

Jään yli Suomenlinnaan!

Olenko unohtanut mainita, että isosiskoni on ihastuttavan hengästyttävää taidetta pakertava kuvataiteilija? No, nyt sen kerron.

Torstaina aukeaa Suomenlinnan pittoreskissa ympäristössä Galleria Rantakasarmissa yhteisnäyttely, johon Anni Henrikssonin puuvärityöt tuovat oman lisänsä koskettavuudellaan. Näyttelyn teema ja nimi on Onni, - yksi vaikeimmista tunteista tai tiloista kuvata, mielestäni - mutta nuori työryhmä ei ole lähtenyt ilmeisille reiteille, vaan onnea edustaa ainakin omien rajojen piirtäminen ja leikki.

8.1. - 25.1.2009
Onni
Anni Henriksson, Aino Jääskeläinen, Santtu Koivu, Elisa Lientola, Atte Uotila

Supernaisen kohtalo

Entä, jos olisikin täydellinen ja näyttäisi supernaiselta? Ah, what then.

Freak Show Soares?

Erehdyin Tavastian brassifestareille Balacubacoon tanssittavan musiikin toivossa ja ystäväni suostuttelemana. Musiikki toki oli vetävää, tanssiin viekoittelevaa, mutta miksi musiikin luvatusta maasta Brasiliasta tuodaan Suomeen vain ihmeellistä hömppää, jota puolialastomat tanssitytöt maalaavat brasilialaiseksoottiseksi?
Tuntui, että Mas que nada soi illan aikana useampaankin otteeseen, niin kuin brassimusiikin ystäväni mukaan monet muutkin kliseiksi muodostuneet biisit. Emmekö me takapajuiset suomalaiset ymmärrä muuta?

Illan pääesiintyjä Elza Soares oli kuitenkin järkytyksistä suurin. Farofa Carioca -bändi ei lopettanut soittamista diivan astuessa lavalle, sillä itse Elza olikin jonkinmoinen oudon surullinen lisämauste bändin meininkiin. 'Astua' lienee sitäpaitsi liioittelua, sillä Farofa Cariocan laulaja Mario Broder talutti toisen miehen avustamana lavalle juuri ja juuri kävelemään pystyvän naisen. Naisen, jonka kasvoissa ei muoviselta kireydeltä ole rypyn ryppyä, jonka rautaisen lihaksikkaat käsivarret ja suunnaton rintavarustus ovat hirvittävässä ristiriidassa heikon kävelemisen tai edes seisomisen kanssa. Keikan aikana diivan takana hengaileva bändi kohotteli useampaan otteeseen käsiään toisilleen, kun diiva intoutui laulamaan scat-lurituksiaan, joita Mario joutui duettoon pakottamalla ottamaan haltuunsa, pakottamaan takaisin biisin uomiin.

Elza on pelottava ilmestys monella tapaa. Hän selvästikin nauttii esiintymisestä, ottaa sen yhtä tosissaan kuin nuorempana. Kenties lavaesiintymisessä nykyisin on liikaa yrittämistä, epätoivon hiven, mutta punaisen hörselömekon, hillittömän kiharapilven ja kasvojen kuminaamion takaa sitä on mahdoton enää katsoa puolueettomasti. Häneen haluaa uskoa, koska hän niin kovasti haluaa uskoa itseensä. Lavalle kannettuun selkänojalliseen tuoliin ensimmäiset biisit nojannut laulaja joutuu kuitenkin pian könyämään tuolille ja hoitaa loppukeikan istualtaan.

Miksi näin huonossa kunnossa olevaa ihmistä lennätetään Brasiliasta Suomeen tunnin keikan vuoksi? Biisitulkinnat eivät kaikilta osin aivan vakuuta ja flirttailevan esiintymisen katseleminen vähintäänkin muljauttaa vatsaa, kun miettii, mitä kaikkea tämä nainen on käynyt läpi ollaakseen meidän edessämme tämän näköisenä. Olen useammalta kuin yhdeltä suomalaiselta kuullut, kuinka brasilialainen ulkonäkökeskeisyys on (myös) positiivisuutta ja elämäniloa tuottava piirre. Sen tuotos on vähintäänkin kauhistuttava. Nykyisin Sunset Bulevardin autiot huoneet eivät enää riitä - Norma Desmondit jäävät meidän kaikkien kannateltaviksi.

Mitä tapahtui tälle upealle pikkutytölle, joka YouTuben clipeissä vielä laulaakin hiukan eri intensiteetillä kuin viime viikonloppuna? Kun laulaja köpöttää lavalta - taas talutettuna, ehkä vieläkin hitaammin - tulee lähinnä vain todella surullinen olo.



(Linkit kuviin alkuperäisessä yhteydessä 1 ja 3. Kuvaaja ei tiedossa.)